23/06

Viimeisistä päivistä Japanissa.

Julkisesti ei kannata välttämättä puida, minkälainen itkumyrsky minua seurasi viimeisten päivien ajan. Olen kuitenkin vain iloinen reaktioista, sillä tämä taisi tarkoittaa, että ihmiset siellä taisivat pitää minusta yhtä paljon kuin minä heistä. Vielä viimeisenkin viikon aikana tapasin mahtavia ihmisiä: pääsin katsomaan viisivuotiaiden lauluesitystä ja tapasin japanilaisen jääkiekkoilijan.

Lauantaina lähdimme Yatsugatakelle, jossa meille oli järjestetty farewell-partyt. Olimme paikalla jo aamulla, jotta pääsimme tutustumaan lähiympäristöön ja ehtisimme valmistella ruokia iltaa varten. Vuori oli ihastuttava. Luulin olevani Alpeilla: saksalaistyyliin rakennetut talot pitivät lumousta yllä. 

Ilta meni nopeasti, söimme makaronilaatikkoa ja japanilaista currya, hedelmiä, pullaa ja mustikkapiirakkaa. Muutamia puheita, itkuisia ihmisiä. Yöllä nukuimme metsämökissä kaikki vierekkäin lattialla kuin leirikoulussa konsanaan. Ulkona oli käkkäräisiä puita ja kauempana puuterisia vuorten huippuja.

Meidän Suomi-jengi! 

Lopetus matkalle oli näköisemme: monta isoa matkalaukkua eikä yhtäkään hissiä. Viisi suomalaista pienellä asemalla Japanin maaseudulla, tuskailua ja liian kovaa naurua. Tutut ihmiset raiteen toisella puolella vilkuttamassa.

Asakusa

Sitten vielä Tokio. Viimeisien päivien kunniaksi päätimme sukeltaa japanilaiseen kulttuuriin ja mennä laulamaan karaokea. Ella sai kanta-asiakaskortin, todennäköisyys sen uudelleenkäyttämiseen lienee aika pieni. Jotenkin niin se sitten meni, että pieni koppi ja kamalaa huutamista: karaokea pystyi laulamaan myös englanniksi, taisin kuitenkin laulaa Ellan kanssa japaniksi vaikka minähän en osaa lukea juuri kuin roomalaisia kirjaimia..

Kiertelimme Asakusassa, söimme pienissä, savuisissa paikoissa: minä tajusin, etten ikävöi takaisin yhtään. Ajatus lennosta takaisin puudutti, bussimatkasta takaisin kotiin vielä enemmän. Eihän tällainen voi kestää ikuisuuksia, mutta kestäisi vielä edes viikon.

Me kaikki taidettiin jäädä kaipaaman izakayoja

Shinjuku illalla

Niin matka sitten vain loppui. Kaksi kuukautta kuulostaa pidemmältä ajalta kuin se todellisuudessa on: minun japanintodellisuudessani se oli silmänräpäys. En vielä tiedä, miten olen muuttunut tai mitä tulen kaikella tällä uudella tiedolla tekemään: minulla on kuitenkin rauhallinen olo. Näin kesäkuussa olen jo valmis leipuri-kondiittori ja ammatillisessa kuin jokapäiväisessäkin elämässä minulla tulee olemaan monia esteitä ylitettävänä. Tällainen minun piti ollakin, näiden kokemuksien kanssa ja tällaiset päätökset tehtyinä.

Haluan esittää vielä kiitokseni kaikille, jotka mahdollistivat työssäoppimiseni: niin ihmisille siellä kaukana Japanissa kuin ihmisille täällä Suomen kamaralla. Minua harmittaa, etten kykene käyttämään sanojani niin, että pystyisin jakamaan kaikki silmäykseni ja tuntemukseni ihmisille, jotka eivät olleet siellä. Mutta varmaa on, että vielä niinäkin päivinä kun tukkani on harmaa ja kasvoillani näkyy koko elämäni, muistan, miltä tuntui joka aamu herätä Fuji-sanin juurella.