Julkisesti ei kannata välttämättä
puida, minkälainen itkumyrsky minua seurasi viimeisten päivien
ajan. Olen kuitenkin vain iloinen reaktioista, sillä tämä taisi
tarkoittaa, että ihmiset siellä taisivat pitää minusta yhtä
paljon kuin minä heistä. Vielä viimeisenkin viikon aikana tapasin
mahtavia ihmisiä: pääsin katsomaan viisivuotiaiden lauluesitystä
ja tapasin japanilaisen jääkiekkoilijan.
Lauantaina lähdimme Yatsugatakelle,
jossa meille oli järjestetty farewell-partyt. Olimme paikalla jo
aamulla, jotta pääsimme tutustumaan lähiympäristöön ja
ehtisimme valmistella ruokia iltaa varten. Vuori oli ihastuttava.
Luulin olevani Alpeilla: saksalaistyyliin rakennetut talot pitivät
lumousta yllä.
Ilta meni nopeasti, söimme
makaronilaatikkoa ja japanilaista currya, hedelmiä, pullaa ja
mustikkapiirakkaa. Muutamia puheita, itkuisia ihmisiä. Yöllä
nukuimme metsämökissä kaikki vierekkäin lattialla kuin
leirikoulussa konsanaan. Ulkona oli käkkäräisiä puita ja
kauempana puuterisia vuorten huippuja.
Lopetus matkalle oli näköisemme:
monta isoa matkalaukkua eikä yhtäkään hissiä. Viisi suomalaista
pienellä asemalla Japanin maaseudulla, tuskailua ja liian kovaa
naurua. Tutut ihmiset raiteen toisella puolella vilkuttamassa.
Asakusa |
Sitten vielä Tokio. Viimeisien päivien
kunniaksi päätimme sukeltaa japanilaiseen kulttuuriin ja mennä
laulamaan karaokea. Ella sai kanta-asiakaskortin, todennäköisyys
sen uudelleenkäyttämiseen lienee aika pieni. Jotenkin niin se
sitten meni, että pieni koppi ja kamalaa huutamista: karaokea
pystyi laulamaan myös englanniksi, taisin kuitenkin laulaa Ellan kanssa
japaniksi vaikka minähän en osaa lukea juuri kuin roomalaisia
kirjaimia..
Kiertelimme Asakusassa, söimme
pienissä, savuisissa paikoissa: minä tajusin, etten ikävöi
takaisin yhtään. Ajatus lennosta takaisin puudutti, bussimatkasta
takaisin kotiin vielä enemmän. Eihän tällainen voi kestää
ikuisuuksia, mutta kestäisi vielä edes viikon.
Me kaikki taidettiin jäädä kaipaaman izakayoja |
Shinjuku illalla |
Niin matka sitten vain loppui. Kaksi
kuukautta kuulostaa pidemmältä ajalta kuin se todellisuudessa on:
minun japanintodellisuudessani se oli silmänräpäys. En vielä
tiedä, miten olen muuttunut tai mitä tulen kaikella tällä uudella
tiedolla tekemään: minulla on kuitenkin rauhallinen olo. Näin
kesäkuussa olen jo valmis leipuri-kondiittori ja ammatillisessa kuin
jokapäiväisessäkin elämässä minulla tulee olemaan monia esteitä
ylitettävänä. Tällainen minun piti ollakin, näiden kokemuksien
kanssa ja tällaiset päätökset tehtyinä.
Haluan esittää vielä kiitokseni
kaikille, jotka mahdollistivat työssäoppimiseni: niin ihmisille
siellä kaukana Japanissa kuin ihmisille täällä Suomen kamaralla.
Minua harmittaa, etten kykene käyttämään sanojani niin, että
pystyisin jakamaan kaikki silmäykseni ja tuntemukseni ihmisille,
jotka eivät olleet siellä. Mutta varmaa on, että vielä niinäkin päivinä kun tukkani on harmaa ja kasvoillani näkyy koko elämäni, muistan, miltä tuntui joka aamu herätä Fuji-sanin juurella.
Tämä maa on yksi kauneimmista. Kuka tahansa haluaisi viettää loman tässä kauniissa paikassa. Se on todella hyvän ja hyödyllisen artikkelin ansiota.
VastaaPoista