28/04

Minä ja tietokone emme tule tänään toimeen, ehkä saan huomenna tekstin vähän... tasaisemmaksi.

Olen jo lähes varma siitä, että aika kulkee täällä eri tavalla. Murakamin 1Q84 ei taidakaan olla fiktiota: toisinaan kaduilla kävellessä on jotenkin unenomainen olo. Taivaalla kuitenkin on vain yksi kuu – ehkä se on vieressä nouseva Fuji-san, joka minua niin hämmentää.

Tähän väliin on hyvä kertoa asioista, jotka ovat mietityttäneet minua täällä maailman toisella reunalla.

Välissä viikonloppu kuvina! 

Kofu

1. Ihmiset todella ovat täällä keskimääräisesti lyhyempiä. Nopeasti etsimällä löysin  Wikipediasta tiedon, että suomalaisen nuoren naisen keskipituus on noin 166 senttimetriä, kun Japanissa taas mennään 153 senttimetrissä. Mikäli tuntee olonsa kotoisaksi jättiläisenä, tämä ei luo arkipäiväisiä ongelmia, ellei sitten satu olemaan vaikka leipuri...

   Ainakin kyseisessä leipomossa on jonkun verran pöytätyöskentelyä. Kokkipuolella on mahdollista yrittää korottaa leikkuupintaa, mutta tällä puolella se ei juurikaan ole mahdollista. Täällä taikinaa vaivatessa on vaan alettava arvostamaan sitä, että Suomessa panostetaan hyvään ergonomiaan. Muuta ei oikein voi tehdä.

Jättisuuri okonomiyaki

2. Minulla on kovin näkyvällä paikalla tatuointi. Asiaa pohdittiin jonkun verran ennen lähtöäni, ja valmistauduin superpeittävällä voiteella ja jättimäisillä laastareilla kaulani peittämiseen töissä ja kotona. Kannustamatta Japani-vierailuun jättitiribaali poskessa on myönnettävä, että täällä päin Japania ihmiset suhtautuvat asiaan ihan hyvin. Ensimmäisenä päivänä minulle sanottiin, että tatuointia ei tarvitse peittää: ainakin nuoremmat japanilaiset(ja kuulemma tietyn alueen asukkaat) ymmärtävät, että länsimaalaisilla on erilainen tatuointikulttuuri. Myös itse kuva vaikuttanee ihmisten suhtautumiseen: minä olen saanut ilahtuneita kommentteja siitä, että niskassani on kirsikankukkia.

   Aina on kuitenkin muistettava, että täällä mennään paikallisten ehdoilla ja tarvittaessa kuvat on peitettävä. Itse peitän tatuoinnit, mikäli en ole varma ympäröivien ihmisten suhtautumisesta.

Mt. Yatsugatake ja pehmikset

3. Autot. Tyttöjen autoissa on enemmän pehmoleluja kuin minun sängyssäni seitsenvuotiaana.

BBQ-spotti

4. Suomessa ihmiset sanovat, etteivät osaa puhua englantia. Höpöhöpö, sanon minä. Japanissa ihmiset sanovat, että he eivät puhu englantia. Tai sanoisivat, jos heillä ja japania osaamattomalla olisi jokin tapa kommunikoida.

   Ehkä kärjistän hieman, mutta niin asia nyt vaan taitaa olla: täällä on englantia puhuvia ihmisiä, mutta sitten on niitä, jotka eivät osaa sanaakaan. Kynnys kielen käyttöön on ilmeisesti myös korkealla, sillä kouluissa englantia opiskellessa ei käydä keskustelua kielellä kuulemma ollenkaan. (Mutta itse olen kokenut asian niin, että ihmiset täällä ovat niin sydämellisiä, että yhteys saadaan joka tapauksessa. Esimerkiksi lounaan läpi kommunikointi ruumiinkielellä luonnistuu!) Jos sanotaan asia näin: japania on näppärää osata täällä. 

Tonnikalan leuka, huh niin hyvää! 

Maukasta lihaa! 

5. Vessassa on joko reikä lattiassa tai supertekninen laite, jossa on monia nappuloita eikä yhtään selitystä.

Ei me enää muulla tavalla osata poseeratakaan! 

6. Olen ehkä katsonut Lost In Translationin liian monta kertaa, mutta Tokioon tullessamme syyllistyin jonkinmoiseen minä ja muut -erotteluun. Siihen on helppo ja ehkä jopa pakko joutua, sillä yhteyttä aiemmasta ympäristöstä nykyiseen on vaikea löytää. Näin kaukana mukavuusalueelta voi jäädä sivustaseuraajaksi. 

   Minä pidän yksinolosta. Mutta miltein kuukauden täällä vietettyäni minusta on helpottavaa tietää, että Fuji-sanin juurella on pieni vihreä talo, jossa minä kuulun perheeseen. 

23/04

Sunnuntaina keittiössä ollessani ovelle ilmestyi pieni viisivuotias poika, joka esitteli itsensä englanniksi takellellen. Minä esittelin itseni japaniksi, myöskin takellellen. Meille oli tullut Tokiosta vieraita: omistajien poika ja hänen pieni viisivuotias poikansa.

Minusta on aika viehkoa, että koko perhe on samalla alalla. Muiden ollessa samassa leipomossa, on perheen poika lähtenyt Tokioon. Tänään, etuoikeutetusti, minulla ja ikäiselläni leipomossa työskentelevällä tytöllä oli oppitunti pursottamisesta.

Minä olen aiemminkin yrittänyt pursottaa ruusua kermasta. Ensimmäisenä vuonna, toisena vuonna: voin kertoa, että tässä asiassa ei ole vanhempana viisastuttu. Tekniikka ei yksinkertaisesti ole ollut hallussa, ja ruusu on ollut joko pelkkä iso kasa tai levähtänyt röpelökasa. Tällä kertaa yritin sitten panostaa tekniikan enkä näppituntuman harjoitteluun ja asiassa ehkä jopa edistyttiin! Pelkäänpä kuitenkin, että lyhyt tovi ei riitä taidon omaksumiseen – onneksi täällä on aika halpoja tyllia ja voin ostaa oman, jolla harjoitella vimmatusti Suomessa.

Nyt pakkaamaan. Tiedossa kolmen päivän reissu Yatsugataken suuntaan!

Haaste!

Pohjustetaanpa hiukan: ala-asteella testattiin yhteen- ja vähennyslaskuja allekkain ja minulla oli kokeessa yksi tehtävä väärin. Olin tuhottoman harmissani! Tarkastellessa laskutoimitusta, huomasin laskutavan olleen aivan oikein, mutta tuloksen väärin. Miten tämä on mahdollista?

En ollut saanut selvää omasta käsialastani.

Oli muistoni dramatisoitu tai ei, minulla on aina ollut huono käsiala. Muut tytöt kirjoittivat pyöristettyjä kirjaimia ja koristelivat kenties i-kirjaimet pienillä sydämillä, kun minä rustasin harakanvarpaita ja sain jokaisen kirjoitustehtävän jälkeen noottia. Lukiossa äidinkieli oli suosikkiaineeni, mutta alkutaipale oli minulle erittäin kivinen ja turhauduin kyseisen aineen läksyjä tehdessäni. Jossain vaiheessa jopa itsevarmuuteni kärsi rumasta kirjoitusjäljestä ja yritin opetella tyttömäisempää käsialaa: tulos ei kuitenkaan ollut halutunlaista ja vielä tänäkin päivänä teksti kynästäni tulee ulos silmukkaisena ja kompuroivana.

Ensimmäinen yritys

Koulussa olen suhteellisen hyvin onnistunut välttelemään kirjoittamista. Nyt puhutaan siis esimerkiksi suklaaspritsauksista Sacher-kakkuun tai maalaamisesta sokerimassaan. Luulen, että pystyn laskemaan myymälään päätyneet, minun spirtsaamani kakut yhden käden sormilla ja pakko myöntää: en taida olla luokaltamme ainoa, joka karsastaa tehtävää. No, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää vai mites se meni..

Ensimmäiset katakanat ikinä ja zzzz...

Kuten aiemmin mainitsin, Japanissa on erittäin näyttäviä leivonnaisia. Täällä kirjoitetaan paljon tekstejä suklaalevyille ja toisinaan, myös täällä syrjempänä, niitä halutaan englanniksi. Töissä kävi ilmi, että minä en siihen pysty ja näin ollen minulle lyötiin haaste eteen: huhtikuun viimeiseen päivään mennessä minä kirjoitan nimeni nätisti. Voihan.. hitsi. 

11/04

Viisi päivää töitä takana! Perinteisestihän harjoittelijaa ei heti ensimmäisenä laiteta vaativimpiin konditoriahommiin, joten olen pysynyt turvallisesti pakkailun, pursotuksen ja taikinan muotoilun huomassa. Töissä on ehkä puolentoista metrin korkuinen kielimuuri, jonka takaa olen kuikuillut japanilaisen leipomon arkea. Katastrofeilta on vieläkin vältytty: minusta pidetään niin hyvää huolta, etten usko moisen edes olevan mahdollista.

Työporukka täällä on ihastuttava. Vakituisia työntekijöitä keittiössä on kaksi ja salin puolella neljä. Vaikka en ymmärräkään aina ihmisten välisiä keskusteluja, näen silti selkeästi miten jokainen sopii täydellisesti kokonaisuuteen, yksi on huolehtiva kun toinen taas ilopilleri. Leipomon omistaja kertoo koko ajan mitä tekee ja maistattaa uusia taikinoita ja kuorrutuksia: niitä täällä löytyykin! Tuotevalikoima on suuuuuri!

Tässä osa tilauksesta yksityishenkilön juhliin, siinä näkyy murto-osa leipomon valikoimasta

Japanilaiseen leipomokulttuuriin on aika vahvasti vaikuttanut ranskalaisuus ja monissa minullekin tutuissa tuotteissa on jokin japanilainen käänne. Vihreää teetä käytetään jonkin verran ja tähän aikaan vuodesta myös sakuraa eli kirsikankukkaa. Tuotteet ovat myös näyttävämpiä kuin Suomessa: muutenkin esteettisyys tuntuu kuuluvan vahvasti japanilaisuuteen.

Torstaina minulla oli vapaapäivä ja kaksi työkaveriani veivät minut naapurikaupunkiin vierailulle.

Kauneus ei välity millään kuvasta, miltein kaikki rakennuksessa oli puuta

Ruoka kulki ilmeisesti juhla-aterian nimellä, mochiriisiä, kasviskeittoa ja pikkelöityä.. jotain

Asun vähän korkeammalla vuorilla, mutta alas laskeutuessa aurinko paistoi eikä lunta näkynyt missään

Kultainen Buddha! 

Tuolla piti kipittää ilman kenkiä, astuin heti vesilätäkköön

Tänään työkaverini kysyivät onko minulla koti-ikävä. Vaikka täällä on ollut toisinaan pienoisia säikähdyksen hetkiä, kaipuuta helppouden perään ja piinaavaa jännitystä, ei kotona ole mitään mikä ei odota. Ja vaikka täällä on hyvä, odotan innolla arkipäiviä tämän kokemuksen jälkeen. Sitten olen entistä vastuullisempi, luovempi, itsenäisempi, taitavampi, rohkeampi, määrätietoisempi ja ehkä hieman pitkähiuksisempi.

08/04

Lauantai-aamuna lähdimme Tokiosta kohti Kofua, joka on Yamanashin prefektuurin pääkaupunki. Täällä me tapasimme yhteyshenkilömme Goro- ja Kazu-sanin, jotka veivät meidät samurai-festivaaleille. Kiipesimme mäen päälle vanhaan linnoitukseen katsomaan kaupunkia, sitten kapusimme taas alas ja kävelimme kirsikkapuiden ja ruokakojujen ympäröimää tietä. Kuulemma Japanissa nuorten tyttöjen koulutukseen kuuluu japanilaisiin perinteisiin kuten teeseremoniaan ja ikebanaan tutustuminen. Festivaaleilla olikin tyttökoulun ylläpitämä koju, jossa ensin meille kerrottiin lyhyesti teeseremoniasta ja sitten maistatettiin vihreää teetä ja paputahnamakeista. Täysipitkä teeseremonia saattaa kestää tunteja ja jokainen liike on ennaltaan määrätty, mutta sen tarkempaa tietoa ei seremonian kulusta löytynyt netistä. Minua kiinnostaa millainen kokemus se mahtaisi olla, mutta jos ei länsimaalaiset niin minä ainakin taidan olla siihen liian rauhaton sielu.

Kofu

Tämän lähemmäs ruokakuvaa ei päästä, sillä ruoka päätyy yleensä kahdessa sekunnissa suuhun

Illalla menimme izakayaan Goro- ja Kazu-sanin kanssa. Suomalaisesta poiketen siellä otettiin monia pieniä annoksia, joita kaikki maistelivat. Oli hauskaa, että mukana oli paikallisia kertomassa ruuista: tilasimme niin hassuja simpukoita, lihaa kuin sashimiakin. Rakastan ravintoloissa käyntiä ylipäätänsäkin ja pidin kovasti rennosta ilmapiiristä ja siitä, että vaikka ruoka kiinnosti, oli pääpaino toisten seurassa olemisessa.

Voi olla, että noin 50% kamerani kuvista ovat kirsikankukista

Sunnuntai ja kamala jännitys! Tänään näkisin ensimmäisen host-perheeni, jonka luona tulisin asumaan kuukauden. Lähdimme ajamaan Kofusta korkeammalle ja näkymät olivat kuin Ghiblin elokuvista: tummaa metsää ja sumusirppejä vuorten huipuilla. Kuvat jäivät ottamatta, mutta sen voi vielä korjata takasintulomatkalla. Fujin huippua ei sään takia näkynyt(, mutta mennäkseni eteenpäin tekstissä, se näkyy suoraan perheeni talon etuovelta). 

Valehtelisin, jos en myöntäisi olleeni hieman shokissa tultuani perille. Arki täällä eroaa suuresti Suomen arjesta, vaikka kotona olisi töissä, koulussa tai omalla asunnollaan. Minut toivotettiin kuitenkin sydämellisesti tervetulleeksi parhaalla mahdollisella tavalla: pöydällä täynnä ruokaa. Asun leipomon omistajan tyttären luona, joten paikalla olivat myös työkaverini. Tunnelmasta huomasi, että työpaikan ilmapiiri on erittäin kotoisa. Tytöt kikattelivat ja kyselivät niin paljon kuin kielimuurilta kykenivät ja kuten aina: olin minä yhtä erikoinen heille kuin he minulle.  

05/04

Muutamassa päivässä on tapahtunut vähintään sata asiaa. Kaikki alkoi siitä jännityksestä mahanpohjassa, kun kokoonnuttiin lentokentällä: siellä me viisi oltiin. Ei varmaan oltaisi muuten ikinä tupsahdettu toisiemme elämään ja sellaisten ihmisten tapaaminen onkin parhainta. Pienen sompailun jälkeen päästiin kätevästi lentokoneeseen ja minä ainakin olin innoissani päästessäni istumaan miltein yhdeksäksi tunniksi katsomaan elokuvia ja syömään naaman eteen tuotua ruokaa. Myös nukkuminen oli tavoitteena, mutta vieläkin mahassa pyörivät perhoset pitivät huolen, että silmäni pysyvät auki.

Jotenkin me sitten päädyttiin Tokioon. Jännittävään, kauniiseen, puoleensavetävään Tokioon. Ihmisiä oli mahdottoman paljon ja näin suomalaisena koin oloni toisinaan vähän vaikeaksi ruuhkassa. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, miten hyvin kaikki on täällä järjestetty: pienimmätkin asiat on huomioitu, jotta kulkeminen olisi mahdollisimman sujuvaa. Ihmisiä Tokion prefektuurissa kun on melkein kolme kertaa niin paljon kuin koko Suomessa.

Ensimmäinen päivä meni oikeastaan reissaamisessa, syömisessä ja yleisessä ihmettelyssä. Hyvin nukutun yön jälkeen kävimme porukalla Yoyogi-parkissa katsomassa kirsikankukkia, sitten pyörähdimme Harajukussa ja jakaannuimme kolmeen osaan tutkimaan kaupunkia. Minä lähdin yksin Uenoon tarkoituksesanani mennä taidemuseoon, mutta törmäsinkin Hanamin juhlintaan museon läheisessä puistossa. Puut olivat täynnä kirsikankukkia ja ihmiset istuivat vuokratuilla, muovisilla matoilla pitämässä piknikkiä. Joillain puiston reunuksilla oli katukeittiöitä, joista löytyi mitä ihmeellisimpiä ruokia. Minä tein niin kuin kuka tahansa tietämätön tekisi ja menin jonottamaan puoleksi tunniksi sen kojun eteen, joka oli kaikken suosituin( eli odotus pisin). Sitten siinä jättimäistä simpukkaa odotellessani tapahtui hassu juttu: sain hämmentävää huomiota osakseni, kun aasialainen tyttö tahtoi kuvaan kanssani. No miksi ei!

Japanilainen ruoka. Suurimman osan ajasta en tiedä mitä suuhuni laitan ja usein kysymysmerkkinä on myös se, onko pallero suolaista vai makeaa. Täällä on kovin paljon erikoisia makuja, mutta joka kerta olen maistellut innoissani ja yllättynyt positiivisesti. Toiset eivät aivan sovi makunyrstyröilleni, esimerkiksi papautahnasta tehdyt asiat ovat hieman erikoisia. Sitten on ollut niitä ruokia, joista ei saa tarpeekseen: merenelävät. Missä muodossa vaan.

Olen aina luullut, että japanilaiset syövät erittäin terveellisesti, mutta ainakin me olemme syöneet täällä suhteellisen rasvaista ja hiilaripitoista ruokaa. Hedelmiä täällä ei syödä niin paljon kuin Suomessa, ilmeisesti Yokohamaa lukuunottamatta täällä ei niitä edes suuria määriä kasvateta.

Täällä on harrastettu koirabongausta, niitä näkyi vain muutamia koko kaupungissa! 

Ajatus katkeilee, onko mahdollista, että Japanin vuorokaudessa on vähemmän tunteja?