28/04

Minä ja tietokone emme tule tänään toimeen, ehkä saan huomenna tekstin vähän... tasaisemmaksi.

Olen jo lähes varma siitä, että aika kulkee täällä eri tavalla. Murakamin 1Q84 ei taidakaan olla fiktiota: toisinaan kaduilla kävellessä on jotenkin unenomainen olo. Taivaalla kuitenkin on vain yksi kuu – ehkä se on vieressä nouseva Fuji-san, joka minua niin hämmentää.

Tähän väliin on hyvä kertoa asioista, jotka ovat mietityttäneet minua täällä maailman toisella reunalla.

Välissä viikonloppu kuvina! 

Kofu

1. Ihmiset todella ovat täällä keskimääräisesti lyhyempiä. Nopeasti etsimällä löysin  Wikipediasta tiedon, että suomalaisen nuoren naisen keskipituus on noin 166 senttimetriä, kun Japanissa taas mennään 153 senttimetrissä. Mikäli tuntee olonsa kotoisaksi jättiläisenä, tämä ei luo arkipäiväisiä ongelmia, ellei sitten satu olemaan vaikka leipuri...

   Ainakin kyseisessä leipomossa on jonkun verran pöytätyöskentelyä. Kokkipuolella on mahdollista yrittää korottaa leikkuupintaa, mutta tällä puolella se ei juurikaan ole mahdollista. Täällä taikinaa vaivatessa on vaan alettava arvostamaan sitä, että Suomessa panostetaan hyvään ergonomiaan. Muuta ei oikein voi tehdä.

Jättisuuri okonomiyaki

2. Minulla on kovin näkyvällä paikalla tatuointi. Asiaa pohdittiin jonkun verran ennen lähtöäni, ja valmistauduin superpeittävällä voiteella ja jättimäisillä laastareilla kaulani peittämiseen töissä ja kotona. Kannustamatta Japani-vierailuun jättitiribaali poskessa on myönnettävä, että täällä päin Japania ihmiset suhtautuvat asiaan ihan hyvin. Ensimmäisenä päivänä minulle sanottiin, että tatuointia ei tarvitse peittää: ainakin nuoremmat japanilaiset(ja kuulemma tietyn alueen asukkaat) ymmärtävät, että länsimaalaisilla on erilainen tatuointikulttuuri. Myös itse kuva vaikuttanee ihmisten suhtautumiseen: minä olen saanut ilahtuneita kommentteja siitä, että niskassani on kirsikankukkia.

   Aina on kuitenkin muistettava, että täällä mennään paikallisten ehdoilla ja tarvittaessa kuvat on peitettävä. Itse peitän tatuoinnit, mikäli en ole varma ympäröivien ihmisten suhtautumisesta.

Mt. Yatsugatake ja pehmikset

3. Autot. Tyttöjen autoissa on enemmän pehmoleluja kuin minun sängyssäni seitsenvuotiaana.

BBQ-spotti

4. Suomessa ihmiset sanovat, etteivät osaa puhua englantia. Höpöhöpö, sanon minä. Japanissa ihmiset sanovat, että he eivät puhu englantia. Tai sanoisivat, jos heillä ja japania osaamattomalla olisi jokin tapa kommunikoida.

   Ehkä kärjistän hieman, mutta niin asia nyt vaan taitaa olla: täällä on englantia puhuvia ihmisiä, mutta sitten on niitä, jotka eivät osaa sanaakaan. Kynnys kielen käyttöön on ilmeisesti myös korkealla, sillä kouluissa englantia opiskellessa ei käydä keskustelua kielellä kuulemma ollenkaan. (Mutta itse olen kokenut asian niin, että ihmiset täällä ovat niin sydämellisiä, että yhteys saadaan joka tapauksessa. Esimerkiksi lounaan läpi kommunikointi ruumiinkielellä luonnistuu!) Jos sanotaan asia näin: japania on näppärää osata täällä. 

Tonnikalan leuka, huh niin hyvää! 

Maukasta lihaa! 

5. Vessassa on joko reikä lattiassa tai supertekninen laite, jossa on monia nappuloita eikä yhtään selitystä.

Ei me enää muulla tavalla osata poseeratakaan! 

6. Olen ehkä katsonut Lost In Translationin liian monta kertaa, mutta Tokioon tullessamme syyllistyin jonkinmoiseen minä ja muut -erotteluun. Siihen on helppo ja ehkä jopa pakko joutua, sillä yhteyttä aiemmasta ympäristöstä nykyiseen on vaikea löytää. Näin kaukana mukavuusalueelta voi jäädä sivustaseuraajaksi. 

   Minä pidän yksinolosta. Mutta miltein kuukauden täällä vietettyäni minusta on helpottavaa tietää, että Fuji-sanin juurella on pieni vihreä talo, jossa minä kuulun perheeseen.