08/04

Lauantai-aamuna lähdimme Tokiosta kohti Kofua, joka on Yamanashin prefektuurin pääkaupunki. Täällä me tapasimme yhteyshenkilömme Goro- ja Kazu-sanin, jotka veivät meidät samurai-festivaaleille. Kiipesimme mäen päälle vanhaan linnoitukseen katsomaan kaupunkia, sitten kapusimme taas alas ja kävelimme kirsikkapuiden ja ruokakojujen ympäröimää tietä. Kuulemma Japanissa nuorten tyttöjen koulutukseen kuuluu japanilaisiin perinteisiin kuten teeseremoniaan ja ikebanaan tutustuminen. Festivaaleilla olikin tyttökoulun ylläpitämä koju, jossa ensin meille kerrottiin lyhyesti teeseremoniasta ja sitten maistatettiin vihreää teetä ja paputahnamakeista. Täysipitkä teeseremonia saattaa kestää tunteja ja jokainen liike on ennaltaan määrätty, mutta sen tarkempaa tietoa ei seremonian kulusta löytynyt netistä. Minua kiinnostaa millainen kokemus se mahtaisi olla, mutta jos ei länsimaalaiset niin minä ainakin taidan olla siihen liian rauhaton sielu.

Kofu

Tämän lähemmäs ruokakuvaa ei päästä, sillä ruoka päätyy yleensä kahdessa sekunnissa suuhun

Illalla menimme izakayaan Goro- ja Kazu-sanin kanssa. Suomalaisesta poiketen siellä otettiin monia pieniä annoksia, joita kaikki maistelivat. Oli hauskaa, että mukana oli paikallisia kertomassa ruuista: tilasimme niin hassuja simpukoita, lihaa kuin sashimiakin. Rakastan ravintoloissa käyntiä ylipäätänsäkin ja pidin kovasti rennosta ilmapiiristä ja siitä, että vaikka ruoka kiinnosti, oli pääpaino toisten seurassa olemisessa.

Voi olla, että noin 50% kamerani kuvista ovat kirsikankukista

Sunnuntai ja kamala jännitys! Tänään näkisin ensimmäisen host-perheeni, jonka luona tulisin asumaan kuukauden. Lähdimme ajamaan Kofusta korkeammalle ja näkymät olivat kuin Ghiblin elokuvista: tummaa metsää ja sumusirppejä vuorten huipuilla. Kuvat jäivät ottamatta, mutta sen voi vielä korjata takasintulomatkalla. Fujin huippua ei sään takia näkynyt(, mutta mennäkseni eteenpäin tekstissä, se näkyy suoraan perheeni talon etuovelta). 

Valehtelisin, jos en myöntäisi olleeni hieman shokissa tultuani perille. Arki täällä eroaa suuresti Suomen arjesta, vaikka kotona olisi töissä, koulussa tai omalla asunnollaan. Minut toivotettiin kuitenkin sydämellisesti tervetulleeksi parhaalla mahdollisella tavalla: pöydällä täynnä ruokaa. Asun leipomon omistajan tyttären luona, joten paikalla olivat myös työkaverini. Tunnelmasta huomasi, että työpaikan ilmapiiri on erittäin kotoisa. Tytöt kikattelivat ja kyselivät niin paljon kuin kielimuurilta kykenivät ja kuten aina: olin minä yhtä erikoinen heille kuin he minulle.