23/06

Viimeisistä päivistä Japanissa.

Julkisesti ei kannata välttämättä puida, minkälainen itkumyrsky minua seurasi viimeisten päivien ajan. Olen kuitenkin vain iloinen reaktioista, sillä tämä taisi tarkoittaa, että ihmiset siellä taisivat pitää minusta yhtä paljon kuin minä heistä. Vielä viimeisenkin viikon aikana tapasin mahtavia ihmisiä: pääsin katsomaan viisivuotiaiden lauluesitystä ja tapasin japanilaisen jääkiekkoilijan.

Lauantaina lähdimme Yatsugatakelle, jossa meille oli järjestetty farewell-partyt. Olimme paikalla jo aamulla, jotta pääsimme tutustumaan lähiympäristöön ja ehtisimme valmistella ruokia iltaa varten. Vuori oli ihastuttava. Luulin olevani Alpeilla: saksalaistyyliin rakennetut talot pitivät lumousta yllä. 

Ilta meni nopeasti, söimme makaronilaatikkoa ja japanilaista currya, hedelmiä, pullaa ja mustikkapiirakkaa. Muutamia puheita, itkuisia ihmisiä. Yöllä nukuimme metsämökissä kaikki vierekkäin lattialla kuin leirikoulussa konsanaan. Ulkona oli käkkäräisiä puita ja kauempana puuterisia vuorten huippuja.

Meidän Suomi-jengi! 

Lopetus matkalle oli näköisemme: monta isoa matkalaukkua eikä yhtäkään hissiä. Viisi suomalaista pienellä asemalla Japanin maaseudulla, tuskailua ja liian kovaa naurua. Tutut ihmiset raiteen toisella puolella vilkuttamassa.

Asakusa

Sitten vielä Tokio. Viimeisien päivien kunniaksi päätimme sukeltaa japanilaiseen kulttuuriin ja mennä laulamaan karaokea. Ella sai kanta-asiakaskortin, todennäköisyys sen uudelleenkäyttämiseen lienee aika pieni. Jotenkin niin se sitten meni, että pieni koppi ja kamalaa huutamista: karaokea pystyi laulamaan myös englanniksi, taisin kuitenkin laulaa Ellan kanssa japaniksi vaikka minähän en osaa lukea juuri kuin roomalaisia kirjaimia..

Kiertelimme Asakusassa, söimme pienissä, savuisissa paikoissa: minä tajusin, etten ikävöi takaisin yhtään. Ajatus lennosta takaisin puudutti, bussimatkasta takaisin kotiin vielä enemmän. Eihän tällainen voi kestää ikuisuuksia, mutta kestäisi vielä edes viikon.

Me kaikki taidettiin jäädä kaipaaman izakayoja

Shinjuku illalla

Niin matka sitten vain loppui. Kaksi kuukautta kuulostaa pidemmältä ajalta kuin se todellisuudessa on: minun japanintodellisuudessani se oli silmänräpäys. En vielä tiedä, miten olen muuttunut tai mitä tulen kaikella tällä uudella tiedolla tekemään: minulla on kuitenkin rauhallinen olo. Näin kesäkuussa olen jo valmis leipuri-kondiittori ja ammatillisessa kuin jokapäiväisessäkin elämässä minulla tulee olemaan monia esteitä ylitettävänä. Tällainen minun piti ollakin, näiden kokemuksien kanssa ja tällaiset päätökset tehtyinä.

Haluan esittää vielä kiitokseni kaikille, jotka mahdollistivat työssäoppimiseni: niin ihmisille siellä kaukana Japanissa kuin ihmisille täällä Suomen kamaralla. Minua harmittaa, etten kykene käyttämään sanojani niin, että pystyisin jakamaan kaikki silmäykseni ja tuntemukseni ihmisille, jotka eivät olleet siellä. Mutta varmaa on, että vielä niinäkin päivinä kun tukkani on harmaa ja kasvoillani näkyy koko elämäni, muistan, miltä tuntui joka aamu herätä Fuji-sanin juurella. 

01/06

Tuntuu hupsulta, että vielä viikko sitten elin elämääni saarivaltiossa Tyynenmeren laidalla. Elämä sateisessa Suomessa on samanlaista kuin aiemminkin: ulkona ei voi vieläkään juoda kahvia ja masentuneen maan maineesta huolimatta ihmiset kikattavat kovaäänisesti julkisilla paikoilla. Vielä on muistoja jaettavana Japanista joten olkaa hyvä: prinsessapäivä ja kai-awase.

Kai-awase on perinteinen muistipeli, jonka pelaaminen on aloitettu Heian-kaudella(794-1185). Alkuperäisessä versiossa on 360 paria simpukoita – meillä määrä oli tietenkin jaettu ainakin kuudella – joihin on kaikkiin maalattu erilaiset kuvat sisälle: yleensä aiheet on otettu japanilaisesta luonnosta. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole oikeasti muistaa, missä mikäkin kuva on, vaan simpukat todella ovat pareja ulkopuoleltakin. Ulkokuoreen on maalattu erilaisia kuvioita ja näistä pitää sitten yrittää löytää mikä simpukka on kädessä olevan pari.

Meidät kutsuttiin Ellan kanssa siis tähän tapahtumaan, jossa vieraana oli muistini mukaan kaksitoista naista. Paikkana oli Fuji Lake Hotel, jossa Ella ja Santeri olivat samaisen Hanako-verkoston avustuksella suorittamassa työssäoppimistaan. Paikka oli siis aika hulppea, saimme myös pelin lopuksi maukkaan lounaan hotellin yläkerrassa ja sitten...

lukiossa vanhojentanssit olivat minulle ehdoton kohokohta, sillä prinsessamekkoon pukeutuminen nyt vaan on ihastuttava asia. Tällä kertaa kietouduin kimonoon ja olin tästä tohkeissani: minua on aina kiehtonut kimonot ja kulttuuri, joka on rakentunut asun ympärille. Oli kiinnostavaa nähdä, miten vaatteeseen pukeudutaan ja miten oleminen siinä onnistuu. 

Ja luonnistuihan se! Vaikka kimono puetaan aika piukaksi päälle ja vaikka liikkuminen on rajoittunutta, niin kyllä piti kahteen kertaan miettiä mahtuisiko yksi kimono täyteen pakattuun matkalaukkuun. 

19/05

Lähtiessäni piskuisesta vuoristokylästä meitä oli kahdeksan tiellä itkemässä. Kaikki, mitä olisin halunnut perheelle sanoa, jäi valtavan vollotuksen alle: ehkä oli kuitenkin selvää, että viikko oli suuri aarre kaikille. Minusta oli ihanaa olla osa suuren perheen arkea: yhteisiä illallisia ja baseball-pelejä. Vaikka olen nauranut täällä luonnottoman paljon, en muista milloin olisin päivä toisensa jälkeen pyyhkinyt kyyneliä vain koska nauru ei enää riitä.

Työt jatkuivat Abendissa: tällä viikolla leipomossa tehdään suomalaisia tuotteita. Tänään illalla kello seitsemän meillä on 'Finlando teaparty', jossa tarjoillaan korvapuusteja ja kinkkupiirakkaa. Työntekijät ovat erittäin mainioita oppilaita ja minä olen vastuussa pelkästään karjalanpiirakoista: eräästä japanilaisesta tytöstä on tullut aivan mainio korvapuustintekijä!

Eilen, ensimmäistä päivää takaisin olleena, päivä meni miltein kaikessa muussa kuin leipomisessa. Aamulla vaihdoimme kuulumisia, sitten teimme madeleineja, pakkasimme kakkuja ja valmistelimme suomalaisia tuotteita: iltapäivällä lähdin perheen isän kanssa viemään kakkulähetystä. Reissu piteni, kun hän esitteli minulle japanilaista puutarhaa, kauppoja ja uskomattoman kaunista, vanhaa temppeliä(jossa rukoilimme kokkitakit päällä). Takaisin palatessamme ehdin olla vain hetken töissä, kun oli jo aika lähteä kimonoliikkeeseen. Kimonjutusta kerron myöhemmin lisää!

Illalla Ellalla ja Santerilla oli farewell-partyt, joihin Ella otti minut avecikseen. Paikka oli kaksisataavuotias perinteinen japanilainen talo, jonka ohi olen aiemmin kulkenut ja luullut paikkaa museoksi. Talo oli yksinkertaisesti kaunis ja tarjolla oli sushia sekä suomalaisia kalaruokia. En tuntenut muita ihmisiä, mutta täällä ihmiset ovat todella vieraanvaraisia ja ystävällisiä, joten vieraiden on erittäin helppo viihtyä. Juhlat jäivät hieman lyhyeen minun osaltani, sillä kotiin oli palattava hyvissä ajoin.

Tämä viikko tulee olemaan kiireinen. Tiedossa on kimonoon pukeutumista, tee- ja illalliskutsuja, matka vuorille ja loppujen lopuksi Tokio. En täysin vielä ymmärrä, että kohta olen Suomessa, josta puuttuvat korkeat vuoret ja ihmeelliset kaupat, suurimuotoinen kohteliaisuus ja puikot ruokapöydässä. Kulttuurishokki saattaa olla suurempi palatessani kotiin: miten elää elämää ilman tällaista jännitystä? Olen yrittänyt valmistautua paluuseen suunnittelemalla ensimmäisiä viikkoja, jotta pudotus pehmenisi. Ja Suomessa on monia hyviä asioita, joita odottaa. Odotan roomalaisia kirjaimia, ihmisiä, omaa vaatekaappia, arkea ilman adapteria, ilmastoa ja hetkeä, jona olen erään kerrostalon toisen kerroksen rapussa ja koputan oveen.

Viikko tulee menemään nopeasti.  

15/05

Alkuaikana ajatukset taisivat olla liikaa Suomessa. On kurjaa huomata, että lähtöön on alle kaksi viikkoa: juurihan olen löytänyt oman pienen paikkani täältä korkeiden vuorten välistä. Tuntuu kummalta, että kukaan siellä kotona ei osaa kuvitellakaan, mitä kaikkea hassua ja hämmästyttävää täällä on tapahtunut.

Tärkeää kakkututkimusta Tokiossa 

Keskiviikkona olimme käymässä Suomikoulussa, joka on englanninkielinen oppilaitos Fujiyoshidassa. Oppilaitos ei kyllä kuvaa paikkaa ollenkaan, sillä koulun lähtökohtana on se, että oppilaat oppivat mitä itse haluavat. Luokat tekevät paljon retkiä, tutkivat ympäristöään ja leikin kautta oppivat monia hyödyllisiä asioita. Englantia käytetään niin paljon kuin mahdollista, mutta halutessaan lapset voivat käyttää japania apuna. Luokkahuoneet olivat aivan ihastuttavia: nelosluokkalaisten seinältä löytyi esitelmiä niin Suomesta kuin prismasta.

Ensin tutustuimme kouluun, sitten menimme lähellä sijaitsevaan mökkiin grillaamaan. Grillijuhliin oli kutsuttu meidän kaikkien viiden hostperheitä ja työkavereita, joten jokaiselle oli vähän tuttuja ja vähän enemmän tuntemattomia. En tiedä kumpi oli parempaa, ruoka vai seura. Tiistaina syntymäpäiviäni viettäneenä taisi kohokohtana kuitenkin olla yllätyskakku edelliseltä perheeltäni ja tunteidennäyttämistä pelkäämättömänä oli reaktionani itkunsekava naurukohtaus. Smooth.

Palasimme takaisin koululle, jossa pienet ala-asteelaiset olivat valmistelleet meille esityksen. Siihen kuului lauluja, keksejä ja kortteja: kahden tunteen linjani jatkui, kun tippa linssissä kuuntelin kakkosluokkalaisten itse kirjoittamaa laulua. Sain synttärilaulun myös koululaisilta, eli 23-vuotissyntymäpäiväni meni suoraan johtoon paras syntymäpäivä -kilpailussa.

Keltaisessa laatikossa lukee 'i love you'

Ja syntymäpäivistä. Suunnitelmanani oli pitää matalaa profiilia, sillä vuosittaiset kriisit ovat opettaneet minut ottamaan toukokuun kahdennentoista vähän rennommin. Jotenkin homma kuitenkin paisui ja sain tehdä töissä itselleni syntymäpäiväkakun, hostperheeni vei minut kappa-sushiin(liukuhihnasushipaikka, jossa voi tilata tietokoneella haluamansa tuotteet ja ne tulevat vihreällä junalla nassun eteen) ja illan päätteeksi sain jopa muutaman paketin. Minulla oli yksi hauskimmista syntymäpäivistä ikinä ihanien ihmisten kanssa ja huomasin myös, että kaikki ihanat ihmiset Suomesta ovat myös koko ajan jossain ihan lähellä.

Muutaman päivän jakso pienessä konditoriassa on nyt ohi. Tein töitä yhden ihmisen kanssa kaikki päivät: työt olivat jokseenkin samanlaisia kuin Abendissa, mutta tekniikkani vahvistui. Olisin mielelläni ollut vielä muutamia päiviä kyseisessä paikassa, mutta paluu takaisin alkuun odottaa.

Synttärilahjakuva osa 1

Synttärilahjakuva osa 2

Sunnuntaina muutan uuteen – ja samalla viimeiseen – perheeseen. Tähän asti olen elänyt kylässä, josta ei lähde junia eikä busseja, jossa ei voi olla törmäämättä tuttuihin; jossa Fuji-san kertoo, milloin sataa. Täällä olen auttanut kotiläksyissä, käynyt joka ilta kylvyssä ja tavannut varmaan puolet koko kylän väestöstä. Minä olen ollut onnekas kaikin tavoin ja tilastoihin nojaten minun viimeinen perheeni tulee olemaan myös minun perheeni. Onneksi minulla on vielä viikonloppu tässä hullunkurisessa seurassa, jossa minulla on liian hauskaa huomatakseni päivien kulkua. Minulla alkaa olemaan Japanista liian monia muistoja, joita ikävöidä.  

12/05

Viimeisinä päivinä Kindarumassa pääsin tehtaan tytöksi: päivät olivat erityisiä. Se nyt on ihan sataprosenttisen varmaa, että japanilaiseen tehtaaseen en ikinä olisi päässyt tutustumaan ilman projektia. Työporukka koostui viidestä eri-ikäisestä naisesta ja yhdestä mieshenkilöstä, joka johti töitä. Olen ehkä aiemminkin kirjoittanut tänne blogiin, että 'tuntui kuin olisin ollut elokuvassa', mutta tällä kertaa minun oli tosiaan vaikeaa päästä ajatuksen tasolla sisälle hetkeen. Työ vastasi mielikuvaani japanilaisesta tehtaasta täysin.

Kipittelen täällä niin paljon, että ostin jumppakengät

Taas kiipeilemässä vuorille! 

Maukas dieettituote ja luonnollinen poseeraus

Näin aivan uudenlaisia tuotteita: jellyjä ja riisipalloja. Naiset olivat älyttömän näppäriä ja vaikka näkökulmastani asioita tehtiin yllättävän paljon tehdastyöksi, valmistuivat tuotteet myyntivalmiiksi nopeasti. Ainoa ikävä asia päivissä oli se sama vanha tuttu juttu: pöydät olivat matalalla ja hartiani olivat himpun verran kasassa töiden loputtua. Ja tajuisinpa ottaa enemmän kuvia. Kyseisestä paikasta minulla ei ole yhtäkään. 

Kyllä täällä on oikeasti ihmisiäkin, otan vaan kuvia vääristä paikoista

Eilen tulin uuteen perheeseen. Perheessä on seitsemän henkilöä: isovanhemmat, vanhemmat ja kaksi poikaa sekä Tokiossa asuva tytär. Talo on jättimäisen suuri ja entistä lähempänä Fuji-sania, täällä ei ole koskaan täysin hiljaista ja joka aterialla syödään riisiä. Nauroin eilen niin paljon, että itketti. Jos minulla olisi aikaa, ikävöisin nyt kotiin. 

06/05

Ensimmäiset työpäiväni Kindarumassa olen ollut liikkeen puolella. Yleensä olen töissä pukeutunut valkoiseen säkkiin tai maata laahaavaan essuun, mutta tällä kertaa olen kipitellyt liituraitaisessa hame+liivi yhdistelmässä ja vaaleanpunaisessa kauluspaidassa. Vaikka asukokonaisuuden vakavuus aluksi nauratti, olen kotonani hameissa ja kauluspaidoissa.

Päätehtäväni töissä on tarjoilla juomaa asiakkaille. Homma kuulostaa simppeliltä, mutta muistakaamme preesensini Japanissa: yhtäkkiä asia alkaakin heittämään kuperkeikkaa.

Minähän en siis juurikaan osaa japania. Siispä minä en varsinkaan osaa keigoa. Olen jokseenkin jännittynyt siitä, loukkaanko asiakasta tahattomasti, vaikka minulle on kerrottu tietyt sanat, joita käytän tarjoillessani. Ellan puheista päätellen myös elekielessä saattaa olla jippoja, joita me emme ihan ymmärrä. Olen siis mennyt päivät aikalailla suuri hymy kasvoilla, jotta en kauhistuttaisi asiakkaita. Ja mainiostihan siellä on mennyt, asiakkaat ovat selkeästi kiinnostuneita ja vastaan on tullut jopa muutama suomea puhuva japanilainen!

Takapiha

Viimeinen viikko tässä perheessä: tuntuu niin kotoisalta, että on vähän vaikea lähteä. Vaikka asunkin vain yhden ihmisen kanssa, kuuluu hostperheeseeni koko leipomon konkkaronkka: nämä ihmiset ovat näyttäneet minulle ihanan Japanin. Okonomiyaki, kirsikankukat, japanintunnit, kakut, temppelit. Miten tätä nyt edes sanoiksi pukisi. 

BBQ-party! 

Okonomiyakiiii

    

5.5. hanabi

Teenmaistelu, tästä voisi kertoa enemmänkin jos vain aika riittäisi! 

  

Ensimmäisella kerralla purikurassa olin pakokauhun partaalla, mutta söpöjä nämä kaksi! 

Huomenna tapahtuu jänniä. 

02/05

Nonniin mitäs nyt? Täällä on vietetty jo kuukauden päivät ja Abendin lämmin(ja muutaman päivän ajan pullantuoksuinen) keittiö jää hetkeksi. Huomenna aloitan Kindarumassa, wagashipaikassa, jossa tehdään siis ilmeisen paljon moshipalloja. Tämä ala on minulle täysin uutta, eli pitänee palata tähän vasta sitten viikon kuluttua.

Siitä on jo hetki aikaa, mutta me olimme kahden työkaverini ja yhden suomipojan kanssa Tokiossa ruokamessuilla. Hallissa ei ikävä kyllä saanut kuvata, joten on hieman vaikeampi yrittää kertoa, että nämä olivat kyllä parhaat messut missä olen ikinä ollut ja missä tulen varmaan olemaankaan. Tähän syynä on luultavimmin se, että joka ikisellä kojulla oli maistiaisia ja söin itseni melkein pyörryksiin mitä ihmeellisimmillä ruuilla. Erikoisia jäätelöitä, paljon jellyä, lihaa ja sitten niitä, jotka vaan heitti nassuun ja toivoi parasta. Bongasimme myös suomalaisen kojun, mutta se olikin sitten siellä juomapuolella.. 

Kävimme myös kahdessa konditoriassa, huippujuttuja! 

Illalla Shinjukussa yakitorilla ennen kotiinlähtöä, kanansydän oli herkku! 

Vaikka palaan Abendiin vielä viimeiseksi viikoksi, on hieman haikea olo. Olen viihtynyt leipomossa todella hyvin, mutta en ole tänne blogin puolelle kirjoitellun niin paljon siitä, mitä olen paikassa puuhannut. No, mitä minä sitten opin Abendissa?

Muutama Abendin tuote

Karhukakku! 

Vaikka japanilainen leivontakulttuuri eroaa mielestäni paljon suomalaisesta, eivät asiat olleet täysin uusia minulle. Sopivuuden rajoissa näin uusia raaka-aineita, tekotapoja ja kehityin myös tutuissa asioissa, kuten kakun kreemittämisessä sekä pursottamisessa. Suomalaisia tuotteita testatessamme oli oma ammattitaito koetuksella, kun paikallisista raaka-aineista piti saada samanlainen tuote kuin Suomessa. Mainitaan tässä, että täällä oikeastaan jokainen raaka-aine eroaa jollain tapaa totutuista, esimerkiksi sokeri on... no, hassua!

Puhuinko jotain siitä pöydän korkeudesta.. 

Sain testata suklaapursoitusta vapaavalitsemalla hahmolla... Totoro! 

Opin myös tuotteiden pakkaamisesta ja esillepanosta: täällä esimerkiksi pakataan yksittäisiä keksejä. Tällaista en odota Suomessa näkeväni, sillä Suomessa leipomotuotteet ovat yleensä käyttötuotteita ja vain harvoin lahjoja. Täällä taas kenties tuliaiskulttuurin takia keksin antaessa halutaan sen olevan jotain vähän enemmän, joten tuotteiden paketeissa on rusetteja, tarroja ja kauniita kääreitä. 

Suomalaiset syöttävät ulkomaalaisille salmiakkia ja nauravat, täällä syötetään nattoa

Ja opin ihmisistä ylipäätänsä. Sydämellisestä asiakaspalvelusta; siitä, että ihanuus kääntyy mille kielelle tahansa; suunnattomasta kiitollisuudesta niitä ihmisiä kohtaan, jotka minut tänne lennättivät. 

28/04

Minä ja tietokone emme tule tänään toimeen, ehkä saan huomenna tekstin vähän... tasaisemmaksi.

Olen jo lähes varma siitä, että aika kulkee täällä eri tavalla. Murakamin 1Q84 ei taidakaan olla fiktiota: toisinaan kaduilla kävellessä on jotenkin unenomainen olo. Taivaalla kuitenkin on vain yksi kuu – ehkä se on vieressä nouseva Fuji-san, joka minua niin hämmentää.

Tähän väliin on hyvä kertoa asioista, jotka ovat mietityttäneet minua täällä maailman toisella reunalla.

Välissä viikonloppu kuvina! 

Kofu

1. Ihmiset todella ovat täällä keskimääräisesti lyhyempiä. Nopeasti etsimällä löysin  Wikipediasta tiedon, että suomalaisen nuoren naisen keskipituus on noin 166 senttimetriä, kun Japanissa taas mennään 153 senttimetrissä. Mikäli tuntee olonsa kotoisaksi jättiläisenä, tämä ei luo arkipäiväisiä ongelmia, ellei sitten satu olemaan vaikka leipuri...

   Ainakin kyseisessä leipomossa on jonkun verran pöytätyöskentelyä. Kokkipuolella on mahdollista yrittää korottaa leikkuupintaa, mutta tällä puolella se ei juurikaan ole mahdollista. Täällä taikinaa vaivatessa on vaan alettava arvostamaan sitä, että Suomessa panostetaan hyvään ergonomiaan. Muuta ei oikein voi tehdä.

Jättisuuri okonomiyaki

2. Minulla on kovin näkyvällä paikalla tatuointi. Asiaa pohdittiin jonkun verran ennen lähtöäni, ja valmistauduin superpeittävällä voiteella ja jättimäisillä laastareilla kaulani peittämiseen töissä ja kotona. Kannustamatta Japani-vierailuun jättitiribaali poskessa on myönnettävä, että täällä päin Japania ihmiset suhtautuvat asiaan ihan hyvin. Ensimmäisenä päivänä minulle sanottiin, että tatuointia ei tarvitse peittää: ainakin nuoremmat japanilaiset(ja kuulemma tietyn alueen asukkaat) ymmärtävät, että länsimaalaisilla on erilainen tatuointikulttuuri. Myös itse kuva vaikuttanee ihmisten suhtautumiseen: minä olen saanut ilahtuneita kommentteja siitä, että niskassani on kirsikankukkia.

   Aina on kuitenkin muistettava, että täällä mennään paikallisten ehdoilla ja tarvittaessa kuvat on peitettävä. Itse peitän tatuoinnit, mikäli en ole varma ympäröivien ihmisten suhtautumisesta.

Mt. Yatsugatake ja pehmikset

3. Autot. Tyttöjen autoissa on enemmän pehmoleluja kuin minun sängyssäni seitsenvuotiaana.

BBQ-spotti

4. Suomessa ihmiset sanovat, etteivät osaa puhua englantia. Höpöhöpö, sanon minä. Japanissa ihmiset sanovat, että he eivät puhu englantia. Tai sanoisivat, jos heillä ja japania osaamattomalla olisi jokin tapa kommunikoida.

   Ehkä kärjistän hieman, mutta niin asia nyt vaan taitaa olla: täällä on englantia puhuvia ihmisiä, mutta sitten on niitä, jotka eivät osaa sanaakaan. Kynnys kielen käyttöön on ilmeisesti myös korkealla, sillä kouluissa englantia opiskellessa ei käydä keskustelua kielellä kuulemma ollenkaan. (Mutta itse olen kokenut asian niin, että ihmiset täällä ovat niin sydämellisiä, että yhteys saadaan joka tapauksessa. Esimerkiksi lounaan läpi kommunikointi ruumiinkielellä luonnistuu!) Jos sanotaan asia näin: japania on näppärää osata täällä. 

Tonnikalan leuka, huh niin hyvää! 

Maukasta lihaa! 

5. Vessassa on joko reikä lattiassa tai supertekninen laite, jossa on monia nappuloita eikä yhtään selitystä.

Ei me enää muulla tavalla osata poseeratakaan! 

6. Olen ehkä katsonut Lost In Translationin liian monta kertaa, mutta Tokioon tullessamme syyllistyin jonkinmoiseen minä ja muut -erotteluun. Siihen on helppo ja ehkä jopa pakko joutua, sillä yhteyttä aiemmasta ympäristöstä nykyiseen on vaikea löytää. Näin kaukana mukavuusalueelta voi jäädä sivustaseuraajaksi. 

   Minä pidän yksinolosta. Mutta miltein kuukauden täällä vietettyäni minusta on helpottavaa tietää, että Fuji-sanin juurella on pieni vihreä talo, jossa minä kuulun perheeseen.