23/04

Sunnuntaina keittiössä ollessani ovelle ilmestyi pieni viisivuotias poika, joka esitteli itsensä englanniksi takellellen. Minä esittelin itseni japaniksi, myöskin takellellen. Meille oli tullut Tokiosta vieraita: omistajien poika ja hänen pieni viisivuotias poikansa.

Minusta on aika viehkoa, että koko perhe on samalla alalla. Muiden ollessa samassa leipomossa, on perheen poika lähtenyt Tokioon. Tänään, etuoikeutetusti, minulla ja ikäiselläni leipomossa työskentelevällä tytöllä oli oppitunti pursottamisesta.

Minä olen aiemminkin yrittänyt pursottaa ruusua kermasta. Ensimmäisenä vuonna, toisena vuonna: voin kertoa, että tässä asiassa ei ole vanhempana viisastuttu. Tekniikka ei yksinkertaisesti ole ollut hallussa, ja ruusu on ollut joko pelkkä iso kasa tai levähtänyt röpelökasa. Tällä kertaa yritin sitten panostaa tekniikan enkä näppituntuman harjoitteluun ja asiassa ehkä jopa edistyttiin! Pelkäänpä kuitenkin, että lyhyt tovi ei riitä taidon omaksumiseen – onneksi täällä on aika halpoja tyllia ja voin ostaa oman, jolla harjoitella vimmatusti Suomessa.

Nyt pakkaamaan. Tiedossa kolmen päivän reissu Yatsugataken suuntaan!

Haaste!

Pohjustetaanpa hiukan: ala-asteella testattiin yhteen- ja vähennyslaskuja allekkain ja minulla oli kokeessa yksi tehtävä väärin. Olin tuhottoman harmissani! Tarkastellessa laskutoimitusta, huomasin laskutavan olleen aivan oikein, mutta tuloksen väärin. Miten tämä on mahdollista?

En ollut saanut selvää omasta käsialastani.

Oli muistoni dramatisoitu tai ei, minulla on aina ollut huono käsiala. Muut tytöt kirjoittivat pyöristettyjä kirjaimia ja koristelivat kenties i-kirjaimet pienillä sydämillä, kun minä rustasin harakanvarpaita ja sain jokaisen kirjoitustehtävän jälkeen noottia. Lukiossa äidinkieli oli suosikkiaineeni, mutta alkutaipale oli minulle erittäin kivinen ja turhauduin kyseisen aineen läksyjä tehdessäni. Jossain vaiheessa jopa itsevarmuuteni kärsi rumasta kirjoitusjäljestä ja yritin opetella tyttömäisempää käsialaa: tulos ei kuitenkaan ollut halutunlaista ja vielä tänäkin päivänä teksti kynästäni tulee ulos silmukkaisena ja kompuroivana.

Ensimmäinen yritys

Koulussa olen suhteellisen hyvin onnistunut välttelemään kirjoittamista. Nyt puhutaan siis esimerkiksi suklaaspritsauksista Sacher-kakkuun tai maalaamisesta sokerimassaan. Luulen, että pystyn laskemaan myymälään päätyneet, minun spirtsaamani kakut yhden käden sormilla ja pakko myöntää: en taida olla luokaltamme ainoa, joka karsastaa tehtävää. No, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää vai mites se meni..

Ensimmäiset katakanat ikinä ja zzzz...

Kuten aiemmin mainitsin, Japanissa on erittäin näyttäviä leivonnaisia. Täällä kirjoitetaan paljon tekstejä suklaalevyille ja toisinaan, myös täällä syrjempänä, niitä halutaan englanniksi. Töissä kävi ilmi, että minä en siihen pysty ja näin ollen minulle lyötiin haaste eteen: huhtikuun viimeiseen päivään mennessä minä kirjoitan nimeni nätisti. Voihan.. hitsi. 

11/04

Viisi päivää töitä takana! Perinteisestihän harjoittelijaa ei heti ensimmäisenä laiteta vaativimpiin konditoriahommiin, joten olen pysynyt turvallisesti pakkailun, pursotuksen ja taikinan muotoilun huomassa. Töissä on ehkä puolentoista metrin korkuinen kielimuuri, jonka takaa olen kuikuillut japanilaisen leipomon arkea. Katastrofeilta on vieläkin vältytty: minusta pidetään niin hyvää huolta, etten usko moisen edes olevan mahdollista.

Työporukka täällä on ihastuttava. Vakituisia työntekijöitä keittiössä on kaksi ja salin puolella neljä. Vaikka en ymmärräkään aina ihmisten välisiä keskusteluja, näen silti selkeästi miten jokainen sopii täydellisesti kokonaisuuteen, yksi on huolehtiva kun toinen taas ilopilleri. Leipomon omistaja kertoo koko ajan mitä tekee ja maistattaa uusia taikinoita ja kuorrutuksia: niitä täällä löytyykin! Tuotevalikoima on suuuuuri!

Tässä osa tilauksesta yksityishenkilön juhliin, siinä näkyy murto-osa leipomon valikoimasta

Japanilaiseen leipomokulttuuriin on aika vahvasti vaikuttanut ranskalaisuus ja monissa minullekin tutuissa tuotteissa on jokin japanilainen käänne. Vihreää teetä käytetään jonkin verran ja tähän aikaan vuodesta myös sakuraa eli kirsikankukkaa. Tuotteet ovat myös näyttävämpiä kuin Suomessa: muutenkin esteettisyys tuntuu kuuluvan vahvasti japanilaisuuteen.

Torstaina minulla oli vapaapäivä ja kaksi työkaveriani veivät minut naapurikaupunkiin vierailulle.

Kauneus ei välity millään kuvasta, miltein kaikki rakennuksessa oli puuta

Ruoka kulki ilmeisesti juhla-aterian nimellä, mochiriisiä, kasviskeittoa ja pikkelöityä.. jotain

Asun vähän korkeammalla vuorilla, mutta alas laskeutuessa aurinko paistoi eikä lunta näkynyt missään

Kultainen Buddha! 

Tuolla piti kipittää ilman kenkiä, astuin heti vesilätäkköön

Tänään työkaverini kysyivät onko minulla koti-ikävä. Vaikka täällä on ollut toisinaan pienoisia säikähdyksen hetkiä, kaipuuta helppouden perään ja piinaavaa jännitystä, ei kotona ole mitään mikä ei odota. Ja vaikka täällä on hyvä, odotan innolla arkipäiviä tämän kokemuksen jälkeen. Sitten olen entistä vastuullisempi, luovempi, itsenäisempi, taitavampi, rohkeampi, määrätietoisempi ja ehkä hieman pitkähiuksisempi.

08/04

Lauantai-aamuna lähdimme Tokiosta kohti Kofua, joka on Yamanashin prefektuurin pääkaupunki. Täällä me tapasimme yhteyshenkilömme Goro- ja Kazu-sanin, jotka veivät meidät samurai-festivaaleille. Kiipesimme mäen päälle vanhaan linnoitukseen katsomaan kaupunkia, sitten kapusimme taas alas ja kävelimme kirsikkapuiden ja ruokakojujen ympäröimää tietä. Kuulemma Japanissa nuorten tyttöjen koulutukseen kuuluu japanilaisiin perinteisiin kuten teeseremoniaan ja ikebanaan tutustuminen. Festivaaleilla olikin tyttökoulun ylläpitämä koju, jossa ensin meille kerrottiin lyhyesti teeseremoniasta ja sitten maistatettiin vihreää teetä ja paputahnamakeista. Täysipitkä teeseremonia saattaa kestää tunteja ja jokainen liike on ennaltaan määrätty, mutta sen tarkempaa tietoa ei seremonian kulusta löytynyt netistä. Minua kiinnostaa millainen kokemus se mahtaisi olla, mutta jos ei länsimaalaiset niin minä ainakin taidan olla siihen liian rauhaton sielu.

Kofu

Tämän lähemmäs ruokakuvaa ei päästä, sillä ruoka päätyy yleensä kahdessa sekunnissa suuhun

Illalla menimme izakayaan Goro- ja Kazu-sanin kanssa. Suomalaisesta poiketen siellä otettiin monia pieniä annoksia, joita kaikki maistelivat. Oli hauskaa, että mukana oli paikallisia kertomassa ruuista: tilasimme niin hassuja simpukoita, lihaa kuin sashimiakin. Rakastan ravintoloissa käyntiä ylipäätänsäkin ja pidin kovasti rennosta ilmapiiristä ja siitä, että vaikka ruoka kiinnosti, oli pääpaino toisten seurassa olemisessa.

Voi olla, että noin 50% kamerani kuvista ovat kirsikankukista

Sunnuntai ja kamala jännitys! Tänään näkisin ensimmäisen host-perheeni, jonka luona tulisin asumaan kuukauden. Lähdimme ajamaan Kofusta korkeammalle ja näkymät olivat kuin Ghiblin elokuvista: tummaa metsää ja sumusirppejä vuorten huipuilla. Kuvat jäivät ottamatta, mutta sen voi vielä korjata takasintulomatkalla. Fujin huippua ei sään takia näkynyt(, mutta mennäkseni eteenpäin tekstissä, se näkyy suoraan perheeni talon etuovelta). 

Valehtelisin, jos en myöntäisi olleeni hieman shokissa tultuani perille. Arki täällä eroaa suuresti Suomen arjesta, vaikka kotona olisi töissä, koulussa tai omalla asunnollaan. Minut toivotettiin kuitenkin sydämellisesti tervetulleeksi parhaalla mahdollisella tavalla: pöydällä täynnä ruokaa. Asun leipomon omistajan tyttären luona, joten paikalla olivat myös työkaverini. Tunnelmasta huomasi, että työpaikan ilmapiiri on erittäin kotoisa. Tytöt kikattelivat ja kyselivät niin paljon kuin kielimuurilta kykenivät ja kuten aina: olin minä yhtä erikoinen heille kuin he minulle.  

05/04

Muutamassa päivässä on tapahtunut vähintään sata asiaa. Kaikki alkoi siitä jännityksestä mahanpohjassa, kun kokoonnuttiin lentokentällä: siellä me viisi oltiin. Ei varmaan oltaisi muuten ikinä tupsahdettu toisiemme elämään ja sellaisten ihmisten tapaaminen onkin parhainta. Pienen sompailun jälkeen päästiin kätevästi lentokoneeseen ja minä ainakin olin innoissani päästessäni istumaan miltein yhdeksäksi tunniksi katsomaan elokuvia ja syömään naaman eteen tuotua ruokaa. Myös nukkuminen oli tavoitteena, mutta vieläkin mahassa pyörivät perhoset pitivät huolen, että silmäni pysyvät auki.

Jotenkin me sitten päädyttiin Tokioon. Jännittävään, kauniiseen, puoleensavetävään Tokioon. Ihmisiä oli mahdottoman paljon ja näin suomalaisena koin oloni toisinaan vähän vaikeaksi ruuhkassa. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, miten hyvin kaikki on täällä järjestetty: pienimmätkin asiat on huomioitu, jotta kulkeminen olisi mahdollisimman sujuvaa. Ihmisiä Tokion prefektuurissa kun on melkein kolme kertaa niin paljon kuin koko Suomessa.

Ensimmäinen päivä meni oikeastaan reissaamisessa, syömisessä ja yleisessä ihmettelyssä. Hyvin nukutun yön jälkeen kävimme porukalla Yoyogi-parkissa katsomassa kirsikankukkia, sitten pyörähdimme Harajukussa ja jakaannuimme kolmeen osaan tutkimaan kaupunkia. Minä lähdin yksin Uenoon tarkoituksesanani mennä taidemuseoon, mutta törmäsinkin Hanamin juhlintaan museon läheisessä puistossa. Puut olivat täynnä kirsikankukkia ja ihmiset istuivat vuokratuilla, muovisilla matoilla pitämässä piknikkiä. Joillain puiston reunuksilla oli katukeittiöitä, joista löytyi mitä ihmeellisimpiä ruokia. Minä tein niin kuin kuka tahansa tietämätön tekisi ja menin jonottamaan puoleksi tunniksi sen kojun eteen, joka oli kaikken suosituin( eli odotus pisin). Sitten siinä jättimäistä simpukkaa odotellessani tapahtui hassu juttu: sain hämmentävää huomiota osakseni, kun aasialainen tyttö tahtoi kuvaan kanssani. No miksi ei!

Japanilainen ruoka. Suurimman osan ajasta en tiedä mitä suuhuni laitan ja usein kysymysmerkkinä on myös se, onko pallero suolaista vai makeaa. Täällä on kovin paljon erikoisia makuja, mutta joka kerta olen maistellut innoissani ja yllättynyt positiivisesti. Toiset eivät aivan sovi makunyrstyröilleni, esimerkiksi papautahnasta tehdyt asiat ovat hieman erikoisia. Sitten on ollut niitä ruokia, joista ei saa tarpeekseen: merenelävät. Missä muodossa vaan.

Olen aina luullut, että japanilaiset syövät erittäin terveellisesti, mutta ainakin me olemme syöneet täällä suhteellisen rasvaista ja hiilaripitoista ruokaa. Hedelmiä täällä ei syödä niin paljon kuin Suomessa, ilmeisesti Yokohamaa lukuunottamatta täällä ei niitä edes suuria määriä kasvateta.

Täällä on harrastettu koirabongausta, niitä näkyi vain muutamia koko kaupungissa! 

Ajatus katkeilee, onko mahdollista, että Japanin vuorokaudessa on vähemmän tunteja? 

01/04

Valmistautuminen tälle matkalle oli mutkikkaampaa kuin minulle on aiemmin ollut. Vaikka Japani on minulle ennalta tuttu maa, koin parhaaksi tutustua tarkemmin kulttuuriin välttääkseni täydelliset katastrofit. Netistä löytyy hyviä, pieniä tietopaketteja ensikertalaiselle: mikä meille länsimaalaisille jokapäiväinen asia, saattaa kummastuttaa Japanissa. Kieltä osaamattomana tutustuin myös perussanastoon ja näppäriin fraaseihin. Näin jää saataisiin murrettua, mikäli englanninkieliseen kommunikointiin ei pystyttäisi. Tällaista puolivakavaa tutustumista ja valmistelua kannatti tehdä, jotta kulttuurishokki minimoitaisiin.

Japanissa on erilainen tuliaiskulttuuri kuin meillä täällä Suomessa, joten tuliaisten ostaminen aiheutti minulle pientä päänvaivaa. Paikallisten harvoin lomaillessa on tapana tuoda matkalta aina jokin pieni muisto ystäville ja työkavereille. Netistä löysin sen verran informaatiota, että veistä ja kelloa ei missään tapauksessa saa viedä ensimmäsen tarkoittaessa kuolemaa ja toisen vanhenemista – ei sillä, että kumpikaan olisi tullut heti mieleen. Muumit, marimekko ja ruoka tuntui osuvan aika lähelle, joten paketoin matkaan niin muumimukia kuin hapankorppuakin.

Muumikarkkeja mahdollisille uusille tuttavuuksille!

Sitten hoidettavana oli lista asioita Suomessa. Japaniin ei sinällään vaadita otettavan rokotteita – ja suomalaisella on jo suurin osa rokotteista, joita maahan mennessä suositellaan – mutta itse katsoin parhaaksi suojautua vielä hepatiitilta. Matkavakuutuksen piti myös olla voimassa, passi uusia, adapteri hankkia, rahaa vaihdettava ja oli tutkittava, että pankkikortit ja puhelin toimivat Japanissa. Lisäksi itse työharjoittelua varten täyteltiin muutamia hakemuksia.

   Tehtävälista aiheutti minulle pienoista stressiä yhdessä henkilökohtaisten, ennen lähtöä hoidettavien asioiden kanssa, mutta suhteellisen harmitta olen nyt matkaamassa lentokentälle suuri, pinkki matkalaukku vierelläni. Junan ikkunasta näkyy harmaa ja sumea Varsinais-Suomen maaseutu: kaksi joutsenta ja paljon peltoa, enkä ole ollenkaan pahoillani vaihtaessani sen Fujin valkoiseen huippuun.

28/03

Olen pian 23-vuotias opiskelija Turun ammatti-instituutista ja lähden 1.4. vaihtoon Japaniin Hanakon avustuksella, joka on opetushallituksen tukema Japanin ja Suomen yhteistyöverkosto. Valmistun keväällä leipuri-kondiittoriksi, joten menen työskentelemään kolmeen eri paikkaan: leipomoon, konditoriaan ja makeispaikkaan. Suuntana Japanissa on Yamanashi, joka on noin 35 000 ihmisen kaupunki samannimisessä prefektuurissa, Tokion vieressä.

Japaniin lähteminen oli onnekkaiden sattumien summa. Syksyllä täytin alustavan hakemuksen vaihtoon tietämättä minne edes tahtoisin: kriteerinä mahdollisimman suuri etäisyys. Kv-yhteytemme heitti minulle idean Japanista ja monien viestejen jälkeen sain hyväksynnän maahan, jonka kulttuuri on kiinnostanut minua jo kauan. Ja tässä sitä ollaan! Lähtöön on alle viikko, matkalaukku on pakkaamatta ja käsi vieläkin kipeänä rokotteista.

Olen mahdottoman jännittynyt siitä, miten elämä tulee siellä rullaamaan. Ehkä tuskaisempi jännitys syntyy pohtiessani ehdinkö nähdä kirsikankukat.